Työllistyminen

Hei. Mua on pitkään mietityttäneet työllistymiseen liittyvät haasteet ja ajattelin lähestyä teitä täällä josko osaisitte antaa neuvoa. Olen siis opiskellut kahdelle eri alalle viime vuosina ja viime vuoden olen ollut kotona. Koulussa suunniteltiin työllistymistä mutta mulla on useampi haaste työnhakuun liittyen miksi suunnitelma ei toteutunut. Koulussa työntekijät ovat liian kiireisiä tai eivät osaa ottaa kantaa mun huoliin. Kävin myös paikallisessa Ohjaamossa kysymässä neuvoa mutta työntekijä suhtautui jotenkin välinpitämättömästi sillä vuoden sisään en enää ole heidän maksuttoman avun piirissä (täytän siis vuoden päästä 30).

Huoli työnhaussa liittyy lähinnä yksityisyyteen ja jaksamiseen. Olen aikanani ollut systemaattisesti kiusattu sekä peruskoulussa että netissä. Vaikka ammatillisella puolella oon saanut olla rauhassa, mulla on jatkuva pelko kiusaamisen toistumisesta ja siitä että jään ilman tukea. Netissä kiusaaminen meni kunnianloukkauksen puolelle (kasvot ja nimi julkisesti nöyryytettävänä somessa) mutta kiusaajat saivat mut vaikenemaan että tilanne pahenee jos vien asiani nettipoliisille ja sanomalla että ylireagoin alun alkaenkin. Pistävän häpeän takia tuhosin ottamani kuvakaappauksetkin lopulta. Nykyään vaikuttaa siltä että työnhaussa omien tietojen julkiseksi pistäminen työnhakukoneissa yms on pakollista jotta työnantajat löytäisivät mut ja se helpottaisi työnhakua. En kumminkaan halua pistää enää mitään tietojani julkisiksi, sillä myös kiusaajani ja heidän kontaktinsa voisivat löytää mut sieltä ja aloittaa saman helvetin uudestaan. En usko että kykenen tulevaisuudessa toimimaan lainkuuliaisesti yhteiskunnassa jos vielä kertaakaan joudun kiusaamisen kohteeksi. Nykyään pelottaa jo nämä valtion palveluiden tietovuodot tarpeeksi kun ei kenenkään, edes vaikutusvaltaisissa asemissa olevien ihmisten motiiveista tiedä.

Toinen on tosiaan tämä oma jaksaminen. Olen ollut mielenterveyspalveluiden asiakkaana ja tuilla, mutta elämä ei kotona istuessa vähävaraisena ole mielekästä. Haluaisin parantaa elämäntilannettani työllistymisen kautta, mutta en jaksa viisi päivää viikossa ja kahdeksan tuntia päivässä tahtia. Kahdeksan tunnin koulupäivienkin jälkeen kaadun vain sänkyyn enkä jaksa hoitaa kotia yms, vaan ne jää viikonlopulle. Energiaa pitäisi mielestäni jäädä muuhunkin kuin sahaamiseen kodin ja työn välillä, mm. harrastuksiin (joihin ei ole varaa tuilla eläessä). Mielenterveyspuolellakaan hoitajat eivät oikein osaa tukea tai antaa neuvoa tilanteeseeni.

Pelkään että 30 vuotta täytettyäni syrjäydyn lopullisesti, sillä mulla ei ole varaa maksulliseen tukeen. 35-vuotias serkkuni on tässä tilanteessa ja hänellä on suistunut elämä täysin raiteiltaan samantyyppisten ongelmien takia. Hän alkoholisoitui ja lähti mukaan rikollisiin touhuihin koska ei saanut muuten enää rahaa. En halua että mulle käy samoin. Läheisiä ihmissuhteita mulla ei ole. Serkkuun ja vanhempiin pidän yhteyttä minimaalisesti.

Kuvainnollisesti ilmaistuna koen että mut on ajettu nurkkaan. Onko mitään mitä voin enää tehdä jotta saan turvattua sekä perusoikeuteni sekä hyvinvointini jatkossa?